Olin pitkään haaveillut vaellusreissusta, joka olisi jotain muuta, kuin viikonlopun retki lähimetsiin tai metsälappiin. Vuosia sitten vähän mönkään menneeltä Abiskojauren vaellukselta (jossa lumimyrsky piti meidät vankinaan pari vuorokautta ylängöllä ) jäi kipinä kytemään. Aikansa se kipinä kyti ja loppujenlopuksi oli pakko lähteä uudestaan Ruotsin tuntureille.

Kaksi kaveriani Tapio ja Seppo, jotka olin houkutellut mukaan, ja minä istuimme autossa ja ajoimme halki Ruotsin. Määränpäänä oli pieni Nikkaluoktan kylä jossain Kiirunan valtavien kaivosmaiden takamailla. Tuosta pienestä kylästä alkaisi seikkailu, jota me kaikki kolme olimme varmasti paljon viimeisen vuoden aikana miettineet ja pohtineet. Alustavia reittisuunnitelmia meillä oli, ja muutamiin matkakertomuksiin olimme tutustuneet, mutta olimme kuitenkin päättäneet, että lopulliset reittivalinnat teemme sitten paikan päällä, kun näemme mitä reissu tuo tullessaan. Aikaa olimme varanneet peräti kymmenen päivää siltä varalta, ettei koiranilma tällä kertaa pilaisi reissuamme.

Vaelluksen ensimmäisen noppiksen "nautimme" parkkipaikalla, josta oli vielä hetken ajo Nikkaluoktaan. Vuoristo näkyi nyt ensimmäistä kertaa kunnolla; Sen lumiset huiput sekoittuivat kumpupilviin kohdatessaan taivaanrannan, ja oli vaikea ymmärtää mihin vuoret loppuivat ja mistä taivas alkoi. Edes tieto siitä, että noppista on tarjolla seuraavat 10 päivää ei lannistanut fiilistä, joka kumpusi ajatuksesta, että lähipäivinä seisomme jossakin siellä, mihin vuoret loppuvat ja mistä taivas alkaa.

Alussa ei voi ymmärtää, mille se lopussa maistuu.

Noppis on tuttavallisempi ilmaus noppasopalle.

Saavuimme ilta kuuden aikaan Nikkaluoktaan, jonne jätimme auton. Loppuhetken säätäminen ei tuntunut loppuvan koskaan, ja jälkeenpäin on jälleen vaikea ymmärtää, miten jo täpötäysiin rinkkoihin saatiin vielä mahtumaan kolme muovikassillista noppasoppaa, suklaata, leipää, meetwurstia, wc-paperia jne... Jotenkin tämä viimehetken ihme on aina yhtä yllättävä.

Lopulta saimme rinkat selkään ja matka alkoi. Alkumatkan tie muuttui hiljalleen kiviseksi poluksi, joka pian sukelsi parin miehen korkuiseen vaivaiskoivumetsään, jossa pienet vihreät toukat söivät lehtiä minkä kerkesivät. Noita lehdenrouskuttelijoita oli kaikkialla. Polku poukkoili ylös ja alas pienten, vehmaiden kukkuloiden ylä- ja alamäkiä. Saavuimme vähän ennen puolta yötä Laddujarvin länsipäähän, jossa päätimme yöpyä. Ahtautuessamme yöpuulle huomasimme, että vaatteissamme oli lähes puolikiloa vihreitä toukkia, ja taisi niitä jokunen päätyä illan viimeiseen noppikseenkin; no eihän lisäproteiini ole koskaan pahasta vaelluksilla, ja eihän nyt puolikourallista toukkia voi kunnon noppista pilata sitten millään. Siinä sitten ennen nukahtamista nimesimme nuo veikeät pikkuotukset salamatkustajiksi. Oli kiva pistää nukkumaan, kun takana oli pitkä ajomatka ja illan reipas vaellusosuus.

Aamu oli tyyni ja kirkas. Yön olin nukkunut kuin tukki. Vaikka herätessä oli vielä aikainen aamu, oli olo pirteä ja levännyt. Teltan oven raosta näkyi Guodekvarrin jylhät seinämät. Siellä täällä alas seinämää syöksyi ohuina nauhoina vesiputouksia, joiden kaukainen kohina kantautui korviin Laddujarvin tyyntä pintaa pitkin, ja johon koko ympärillä oleva komeus ja sininen taivas heijastui. Jostain kaukaa kantautui käen laulu.

Oli kaunista ja järvellä peilityyntä. Oli hetki, jolloin olin vain

minä itse.

Heti aamupalan jälkeen purimme leirin ja pakkasimme sen rinkkoihin. Huomasimme aamun mittaan, että eilinen sijainti olikin vielä paljon kauempana Fjällstationilta, kun olimme ajatelleet, -sattuneesta kiitos kuului askelmittariin, joka näytti mitä sattui. Taivas muuttui harmaaksi ja parin tunnin kävelyn jälkeen alkoi jo pikku hiljaa sataa. Fjällstationille saavuimme vasta puoli kahden aikoihin. Aamupäiväisen vaelluksen osuus oli tuntunut paljon eilisiltaista raskaammalta, joten tuntui hienolta päästä perille määränpäähän. Huurteiset oluet aseman ravintolassa kruunasivat hetken, samoin kun sieltä ostetut uudet kengänpohjalliset, jotka paransivat liikkumisen laadun toiseen potenssiin. Sääennustukset, joita saa ilmaiseksi respasta, eivät näyttäneet niinkään hyvältä. Vaikutti siltä, että kolme seuraavaa päivää sataisi ja tuulisi. Tunnin asemalla oleilun jälkeen huomasimme kaatosateen muuttuvan tihkuksi ja päätimme siirtyä kilometrin tai kaksi lähemmäksi Kittelinlaaksoa, josta lähtisi reitti Ruotsin katolle. Tunnin kuluttua löysimmekin telttapaikan, josta ei voinut enää kieltäytyä. Niinpä pystytimme leirin siihen ja aloimme tehdä ruokaa. Loppupäivä menikin sadetta kuunnellen ja vanhoja muistellen.

Aamunmittaan sää selkeni ja navakka tuuli kuivatti eilisen sateen kastelemat vaatteet hetkessä. Taivas näytti selkeältä ja pilvettömältä. Päätimme jättää leirin siihen, missä se oli. Pakkasimme päiväreppuihin kuivamuonaa ja energiaa, unohtamatta brandia, joka olisi porkkanana siihen hetkeen saakka, kunnes saisimme nostaa maljan huiputuksen kunniaksi.

Yhden aikoihin lähdimme nousemaan Kitteldalenia ylös. Nousu oli aika ajoin jyrkkää ja kurun pohjalla virtasi vuolas Ciebmejohkan * joki, joka sukelsi välissä sulamattomien lumikannasten alle ja syöksyi taas jostakin jylisten ulos. Lopulta pääsimme ensimmäiseen etappiimme,  joka oli Kittelsjön pieni lampi, suojaisessa laaksossa, johon kuru päättyi. Laaksoa ympäröivät vuoret ja se oli jylhä. Pohjoisessa oli mahtava Kittelglciär, sinertävä jäätikkö, ja Viervarren jyrkkä ja jylhä länsireuna. Idässä nousi Tuolpogornin; sen ja Viervarren länsijyrkänteiden välissä oli jyrkkä lumien mäki, jonne matkamme oli määrä jatkua. Kittelsjön lampi oli vielä umpijäässä ja sen korkeus oli 1198 mmp.

Tankkasimme energiaa ennen jyrkkää nousuamme ja päätimme käyttää hyväksi lumisen mäen reunustavaa kivikkoa. Pian huomasimme, että olisi viisainta ollut pysyä poissa kivikolta. Se oli sulamisvesistä liukas. Aika ajoin eteen tuli liukkaita pieniä kiviä ja askeleet täytyi asetella tarkoin, ettei lähtenyt vierimään alas kivikon mukana. Äkkiä kivikko oli muuttunut tosi jyrkäksi ja pudotusta oli alas reilusti yli sata metriä ja alla uhkaavasti törröttävää kivikkoa. Seppo alkoi jännittämään tilannetta aika lailla ja jännittikin itsensä nousun aikana  väsyksiin. Päästyämme pois pinteestä ja kiivettyämme Viervarrin loputtomalta tuntuneen kivikon hissukseen ylös huipulle, olivat myös Sepon voimat ehtyneet siinä määrin, että hetken tuumailun ja pienen tankkaustauon jälkeen päätimme jatkaa matkaamme kaikki kolme.

Olimme nousseet nyt 1711 metriin. Viervarrin huipulle olivat vaeltajat rakentaneet edellisen vuosisadan ja tämän alun aikana tuhansia kivikasoja.  Näky oli kuin intiaanien salaiselta hautausmaalta. Tuo kummelipuutarha oli kaunis.

Meidän rakentama kummeli kuvan keskellä.

Vaikka olimme jo korkealla, matkaa huipulle oli vielä paljon. Edessämme aukesi jyrkkäreunainen Kaffedalenin laakso, jonka pohjalle meidän oli vielä laskeuduttava, ennen lopullista nousuamme Kebnekaiselle. Kaffedalen on 1400 Metrin korkeudella.  Moni varmaan on tuon kuopan reunalla miettinyt hetken jatkaakko vai palatakko takaisin.

Laskeutuminen laaksoon ja sieltä ylös nouseminen aina viimeiselle rakalle saakka, oli Viervarrin jyrkänteiden jälkeen suhteellisen helppoa edettävää. Tosin irtokivet ja aika ajoin huonot reittimerkinnät pitivät huolen, että kieli piti pitää kokoajan keskellä suuta. Myös jylhät maisemat ja rinteet, jotka kaartuivat lopussa negatiivisiksi ympärillä ammottaviin laaksoihin ja soliin, pelottivat siinä määrin, että nöyryys ja rauhallisuus tuli etenemiseen ihan luonnostaan. Varovaisuus oli myös hyväksi nyrjähdysten takia. Särkynyt nilkka tai polvi olisi tiennyt kallista helikopterikyytiä Nikkaluoktaan ja reissun loppua.

Lopulta pääsimme ylös viimeiselle rakalle, jossa seisoi majesteettinen Sydtoppen hiljaisessa yksinäisyydessään. Maakotka tervehti meitä ylilennollaan ja lisäsi hetken maagisuutta. Ilma oli kostea. Huippu oli ohuessa pilviharsossa, joka ei estänyt näkyvyyttä. Ilma oli noustessa muuttunut aavistuksen verran ohuemmaksi ja pisti puuskututtamaan hieman normaalia enemmän.

Takana oli yhdeksän tunnin matka ja kipuaminen ja kaikki oli hetkessä palkittu. Huipulle saavuimme vain me kolme. Oli aivan hiljaista. Näköala oli uskomaton. Toinen toistensa takana kumpuilevia vuoria jatkui silmänkantamattomiin, aina norjaan saakka. Aivan vuorien laella siellä täällä lipui pilviä. Olimme kaiken tuon yläpuolella siellä minne olimme lähteneet. Siellä mihin vuoret loppuvat ja mistä taivas alkaa.

Hetki siellä mihin vuoret loppuvat ja mistä taivas alkaa on

hieno kokemus.

Niin oli retkemme ylväin päämäärä tavoitettu. Maljan jälkeen alkoi pitkä paluumatka, jonka ensi kilometrit meni lähes huomaamatta siinä hurmoksessa, jonka valtaan olimme huipulla joutuneet. Endorfiinitason laskiessa alkoi alastulo pikkuhiljaa ottaa polvien päälle, ja askeleet täytyi asetella tarkoin. Kaffedaleniin laskutuessamme saapuivat pilvet ja sade, haudaten Kepnekaisen syleilyynsä. Ajoituksemme oli ollut siis huiputukselle täydellinen. Vesitihkua tuli niskaamme jonkun aikaa, mutta "kotilaaksoon" lähestyessä ilma selkeytyi. Ajatus makuupussista, joka odotti aukinaisena teltassa ja hyvin ansaitusta levosta, pisti jaksamaan loppuun saakka.

Kuuden aikoihin aamulla saavuimme teltalle. Söimme palanutta kanasoppaa, koska se ei nyt ihan onnistunut ja siinä vaiheessa alkoi jo olla sellainen "aivan sama" hetki. Koko päivä meni levätessä. Aamun palanut kanakeitto ja rääkki, jossa olimme olleet teki tehtävänsä. Mahassa velloi kunnes kävin antamassa ylen. Tuli nukuskeltua ilta kahdeksaan ja herätessä olo oli levännyt ja mieliala nousi kuunnellessa teeveden pöhinää. -Nyt sen saattoi kuulla, sillä  päivän telttaa piiskannut sade ja tuuli olivat laantuneet. Pilvet olivat kuitenkin jääneet seilaamaan laaksoon, jaksamatta kuitenkaan enää vuotaa allensa. Ilta kului eilistä muistellen ja korttia paiskoen. Sen verran suunniteltiin huomista, että päätettiin siirtää leiri lähelle Tarfalan laakson alkupäätä, jonne päätimme vaellustamme jatkaa. Uni tuli siinä puolen yön aikoihin ja sitä riitti hyvin vielä seuraavaan aamuun saakka.

Heräsimme sateisen yön jälkeen aamu kymmenen pintaan. Aamutoimien jälkeen purimme perusleirimme jossa olimme olleet nyt kolme yötä. Tuuli niin kovaa, että teltta oli hetken lepatuksella "instant kuiva" ja valmis pakattavaksi. Rinkan painoon alkoi tottua, eikä sen kantaminen enää hajottanut samoissa määrin  kun retkemme ensimmäisillä taipaleilla. On kiva kävellä kun voi mietti jo muutakin kun olkahihnojen asentoa. Palasimme takaisin itään. Kävimme Fjällstationilla palkitsemassa itsemme valloitus oluilla jonka jälkeen jatkoimme Darfeljaggen itärannoille josta löysimme hyvän teltanpaikan. Olimme taas laskeutuneet vaivais koivikkoon ja salamatkustajia alkoi taas ilmestyä vaatteisiimme. Parempi ettei tuo kyseisiä otuksia suomeen. olisi tympeää jos Oulun korkeudelta kaluaisivat koivut paljaiksi. Laitoimme nukkumaan kai melko aikaisin. Ilta teellä tuumailimme, että huomenissa lähdetään Tarfalan laaksoon ja käydään sen päässä ja jos paukkuja riittää niin siirrytään vielä huomen illalla mahdollisimman lähelle Nikkaluoktaa.

Tässä tuulessa ei kauaa teltta kuivu.

Aamupalan jälkeen pakkasimme päiväreput ja lähdimme kohti tarfalan tutkimus asemaa. Laakso oli ensin vehmas kuin viidakko siellä kasvoi runsasta alus kasvillisuutta tuuheiden vaivaiskoivujen alla. Siellä täällä näkyi myös yksinäinen pihlaja. Smadjejohka kumisi jossain  lähellä kasvillisuuden takana ja sai ilman tuntumaan kostealta. Äkkiä oli lehto takan ja matkamme jatkui ylös hiljalleen nousevaa laaksoa. Laakso leveni ja sen reunoilla virtasi useita vesiputouksia siellä täällä kuului kivivyöryjen jylinää. Valtavat kivikasat polkumme vierellä ja niiden takana olevat urat jotka johtivat kalliojyrkänteille osoittivat, että kivivyöryistä ei välttämättä ole kovin kauaa. Lopulta pääsimme tutkimus asemalle joka oli koko matkan arvoinen se oli kaunis paikka valtavien jäätiköiden ja massiivisien vuorien kupeessa. laakson päässä oli myös järvi jonka rannalla sijaitsi mökki jossa sai hetken levähtää ilmaiseksi ja korvausta vastaan vaikka yöpyä. Itse tutkimusasemalle ei vaeltajilla ollut mitään asiaa. Paluu takaisin leiriimme taittui nopeasti viettäviä polkuja pitkin. Hetken tuumailtuamme ja iltapalan syötyämme päätimme purkaa leirin ja lähteä Nikkaluoktaan. Vaikka päivän kokonaismatka oli aika hurja oli ihmeellistä kuinka hyvin sitä jaksoi. Puolilta öin olimme Nikkaluoktassa ja niinpä lähdimme ajelemaan kohti Torniota.

Vaikka reissu on nyt ohitse uskon että kuvan hetki

pysyy aina mielessä.

Kiitos Seppo ja Tapio matkaseurasta ja siitä, että lähditte jakamaan tämän ikimuistoisen elämyksen kanssani. Kiitos myös vaimolleni Sarille joka ymmärtää kaipuutani kaukaisille poluille.

Teksti ja kuvat  ©Heikki Ojala

Takaisin Reissut.com/artikkelit